Pelkokerroin

Viimeisiä Linnunratoja ja repolaisia vietiin luonnollisen valon määrän kasvaessa joka yö, niinpä kirkasta yötä piti hyödyntää kaikin tavoin. Pakkasin kimpsut ja kampsut ja ajoin Pyhärantaan tuttuni isännöimälle louhokselle. Päätin tänä iltana jemmata auton piiloon louhoksia ympäröivään tihtiin pensaikkoon. Tänä iltana kuviin ei kuuluisi kulkuvälinettä tai pimeydessä loistavia rekisterilaattoja. Samalla se tuli olemaan elämäni järkevämpiä päätöksiä.

Auton jemmattuani lähdin taivaltamaan ja askeleeni veivät ylös korkealle vielä luonnontilassa olevalle rapakivikalliolle, joka jakaa alueet kahtia,- pienempään ja hieman suurempaan louhokseen. Pujoteltuani harvalukuisen puuston lävitse kallion laelle näin louhoksia halkovalla tiellä henkilöauton. Mitä ihmettä…alueen pitäisi olla tyhjä? Askelsin lähemmäksi sytyttäen samalla otsavaloa ja vilkaisin pikaisesti ympärilleni, sitten kuin varkain auton sisälle. Kurkkasin pikaisesti sisälle. Työvaatteita,- tämä voisi olla murskaamon porukan autoja, mutta vähän oudossa paikassa. Mielikuvitus hieman jo päristeli taustalla, mutta vaiensin sen ennen kuin se pääsisi vauhtiin, koska skenaarioita ei tarvita pimeässä yhtään enempää. 

Oli mikä oli, nyt täytyy jatkaa matkaa. Kymmenisen metriä käveltyäni törmäsin polulla lepäävään isoon bensiinikanisteriin. Siis mitä herrantuuttiia täällä on tapahtunut? Hermot olivat tuolloin kovaa luokkaa, koska tämäkään kanisteri ei aiheuttanut enempää ajatuksia kuin sen, että “murskaamon klopit  ovat unohtaneet kanisterit ulos, kun ovat ajaneet koneet alas”. Jatkoin kohti kallion lakea ja seuraavaksi törmäsin toiseen kanisteriin ja perään vielä kolmanteen. Siinä kohtaa ajatus sekä minä pysähdyimme kerrankin yhtä aikaa (hyvin erikoinen ilmiö) Siis mitä ihmettä täällä on tapahtunut? Onko louhostiellä seisova auto sittenkin jonkun ulkopuolisen? Käännyin hitaasti ympäri ja palasin autolle kurkkimaan. Ilmassa tuntui selvästi polttoaineen hajua, mutta se ei edelleenkään ole tavatonta louhinta-alueella. Kiersin auton takaosaan, hajun tuntuessa nyt voimakkaammalta, jopa Hortonin oireyhtymä hyppäsi takajaloilleen melko raskaasta polttoaineen hajusta. Aikaa ei olisi hukattavaksi, en haluaisi päänsärkykohtausta. Sytytin otsavalon uudestaan. Tummennettujen lasien sisäpuolella auton tavaratilassa oli kanisteri jota en ollut ekalla kurkistelukerralla huomannut. Kiersin vielä auton etuosaan ja koetin konepeltiä kädellä, se oli täysin kylmä. Tuulilasi oli jo osittain jäätynyt joten auto oli seissyt jonkin aikaa paikoillaan. Kokeilin ovia. Takaluukku ja takaovi olivat huolimattomasti suljettuja, mutta lukittuja. Kuka, miksi, minne ja kuinka monta tyyppiä tuolla pimeydessä on? Aivot alkoivat pillastua, hengitys meni pinnalliseksi ja paniikkikohtaus teki tuloaan. Pakottauduin seisomaan hetken liikkumatta paikoillani pimeydessä ja keskityin hengittämiseen. Oli totaalisen hiljaista, edes metsästä ei kuulunut rasahduksia. Rauhoittelin itseäni, ei mitään hätää, mutta käy ottamassa kuvat ajoneuvosta kannustin itseäni. 

Seuraavaksi yritin ajatella, että josko asialla olisi "vain" joku luonnon paskoja-roskaaja, joka on vaan tuonut jäteöljyt louhokselle? Tätä tapahtuu valitettavan usein, sillä erotuksella, että nyt tänne on dumpattu kanisterien lisäksi kokonainen auto, tämä ei taida sittenkään olla roskaaja. Kaivoin kännykän taskusta, sytytin otsavalon ja otin autosta kuvat. En oikein tiennyt, mitä muutakaan kuuluisi tehdä ja siksi toiseksi tähdet kutsuivat, en ollut lähtenyt näin pitkälle turhaan. Päätin jatkaa kesken olevaa iltaa, mitä sitä ihmettelemään kauempaa. Rauhoittelin vielä itseäni, mikäli joku tulisi pahat mielessä alueelle, olisin kamerani kanssa muutaman metrin päässä metsästä ja sen tuomasta turvasta. Metsässä allekirjoittaneella on etulyöntiasema eli paikallistuntemus ja kaksi hyvin, hyvin vikkelää jalkaa. 

Revontuli arvojen piristymistä odotellessa oli pakko hakeutua kallion päältä tuulensuojaan.  Pakkasta oli - 5 ja tuulenpuuskat yltyivät. Hieman alempana kalliolla on syvä painanne, jonne voi leiriytyä tuulta karkuun. Edelleen oli rauhallista ja ympäristöstä ei kuulut viirupöllön haukahduksia lukuunottamatta mitään muuta. Levitin makuualustan painanteeseen ja otin eväät sekä kahvin esille. Kameran asetin jalustalle viereeni ja otin pari kuvaa etelän suuntaan. Ehdin tarkkailemaan tähtiä, katsomaan repomittarit ja syömään jopa eväät rauhassa, kun tapahtui jotain poikkeavaa. Kamera oli juuri ottamassa kuvaa, kun alapuolellani levittyvään louhokseen ajoi auto, kaikesta päätellen suuremmalla koneella ja automaattivaihteistolla oleva vehje. Ja jälleen aivot vääntävät asioita rauhaisaan suuntaan. Ajattelin, “taas joku eksynyt sielu”, kun taas toinen puoli aivoista huusi “mahdolliset varkaat palasivat, piiloudu hyvä ihminen!” Kuski jatkoi ajamista määrätietoisesti alapuolelleni louhokseen, sitten auto pysähtyi ja kauhukseni lähti kääntymään siten, että ajovalot osuivat parin metrin päähän painanteesta, samalle kalliolle jolla makasin. Auton kuski alkoi peruuttamaan ja tekemään “s” mutkia, ikäänkuin sen avulla olisi tarkoitus nähdä kauemmaksi? Samassa tajusin, ei pahus, ne etsivät tietä ylös kalliolle ja lähemmäs louhostiellä edelleen seisovaa autoa! Seuraavaksi aivoni viimein tajusivat yhtäläisyydet. Voi hemmetti! Auto sille kuulumattomassa paikassa, kanistereja hujan hajan ympäristössä. Tättärää. Polttoainevarkaita. Ajatukset seurasivat toistaan pyörryttävällä vauhdilla -onhan puhelin äänettömällä? Heijastavatko kenkäni saumat, missä kamerareppu on?  Samassa huomasin kalliolle pystyyn jääneen jalustan kameroineen. Perkele. Ajovalojen pyyhkiessä kallion päällystää sieppasin jalustan syliini ja heittäydyin takaisin varjoihin pitkälleni sydän takoen tuhatta ja sataa. Totesin itseni “melko pimeäksi” ja painauduin niin alas kuin mahdollista. Ei voi olla todellista-ajatus lipui mieleeni. Vorot ilmeisesti ajoivat pimeässä yhden liittymän harhaan alueelle jonne johtaa peräti kolme erillistä liittymää. Oma autoni seisoi edelleen piilossa pensaikossa eli vastapuoli ei tiennyt olemassaolostani. Hyvä niin. Sitten mieleeni hiipi karmiva ajatus. Voisiko tässä silmien edessä olla kyseessä Vakka-Suomen alueella yli kymmenen vuotta temmeltänyt ja isot vahingot aiheuttanut kopla? En uskaltanut jatkaa ajattelua enää pidemmälle. Vahingot liikkuvat joka tapauksissa aivan päättömissä, monta nollaa sisältävissä summissa. Makasin poski vasten kalliota ja yritin sulautua kiviseen ympäristööni tehden samalla kuulohavaintoja. Äänistä päätellen auto lähti uudestaan liikkeelle ja lähti tulemaan ylös umpeen kasvanutta louhostietä. Mitä ihmettä..? Samassa kuului kuvottava rusahdus ranteen paksuisen männyn mennessä auton puskurin edessä poikki. Lisää rutinaa ja napsahduksia ja toinenkin mänty taipui nurin. Toivoin, että kolmas tiellä oleva puu pysäyttää varkaat ja näin kävi, kuului repivä ääni, jotain putosi ja samassa auto lähti peruuttamaan alas louhokseen. Älyäisivät nyt lähteä huomasin miettiväni. 

Hetken puntaroinnin jälkeen kuski käänsi auton ja onneksi alkoi tekemään lähtöä. Helpotuksen huokaus pääsi ilmoille auton poistuttua paikan päältä. Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu? Tuntui ettei missään tapahtuneessa ollut järjen hiventäkään. Nousin ylös painanteesta. Kädet tärisivät, sydän kaahotti tuhatta ja sataa. Alas omalle autolle en uskaltaisi joka tapauksessa mennä, ennenkuin tyypit olisivat varmasti poissa. Tyyppien palaamisen pelossa päätin kiivetä ylös kalliolle, jonne ei ole näkyvyyttä alhaalta ja josta pääsee tiukan paikan tullen katoamaan metsään ja kiertämään autolle...ja siksi toiseksi repolaiset ovat kuvaamatta ja niitä varten tänne ikään kuin olin lähtenyt!  

Samassa revontulikaaren aktivoituminen keskeytti pohdintani, joten ei muuta kuin kuvaamaan. Ihan rentona en kuvaamaan kyennyt, sen verran koettu piti hermoja koetuksella. Ja siksi toiseksi vieras auto oli vieressäni edelleen louhostiellä! Jokainen kuulemani ääni aiheutti stopin hengityksessä ja kuvakulmat jäivät pöyristyttävän huonoksi. Ei pystynyt keskittymään ei niin yhtään. Lopulta uskalsin hipsiä metsikön kautta autolle kylmän nipistellessä varpaita. Edelleen tienoo oli hyvin hiljainen ja tummanpuhuva Ford Ghia seisoi louhostiellä. Kävellessäni omalle autolle näin tiellä kappaleen pohjapanssaria. Hah, mänty teki sittenkin tuhojaan. Kiitos luontomutsi. 

Kotiin palattuani jätin ilmoituksen viranomaisille sekä paikan omistajalle.  Seuraavana päivänä palasin yölliselle kauhujen näyttämölle takaisin todetakseni, että vorojen auto ja kanisterit olivat yön aikana hävinneet. Samperi, kun ja jos osaisin ajaa caterpillaria, olisin saanut pillarilla louhostien tukkoon ja vorojen auto olisi jäänyt pysyvästi alueelle. No, onneksi autosta oli valokuvat. "Kaikkea sitä tapahtuu"- ajatuksin lähdin autolle, kun haistoin jälleen polttoaineen hajun, välillä selvästi tuntuvan, väliin heikomman. Kummallista, enää ei pitäisi minkään haista. Seurasin hajua kohti jätekivikasoja. Päästyäni kasojen välissä olevaan notkelmaan näin huolimattomasti havuilla peiteltyjä isoja jätesäkkejä, jotka olivat sisäkkäin ja osasta vuosi polttoainetta rutikuivaan maastoon. Noniin, tässäpä on maastokätkö kerrakseen, voi daiju sentään. Nyt on hätä, kyseessä oli kaiken lisäksi pohjavesialue. Ei muuta kuin sytytin pois kädestä, tupakat kiltisti taskuun, puhelinta käteen ja juttelemaan hätäkeskuksen tädin kanssa mukavia. 

Loppuilta hurahti palokuntaa auttaessa maastoetsinnässä ja kaikki polttoaineet saatiin korjattua maastosta lopulta pois. Sen verran selvisi, että louhostiellä olleen auton rekisterikilpi kuului Fordille, muttei kuvaamalleni Ghialle. Jonkinnäköistä naftakoplaa epäiltiin ja poliisi kehotti minua olemaan varovainen jatkossa. Ghiassa paikoillaan olleet kilvet muuten oli anastettu Järvenpäässä olevasta autoliikkeestä ja nekin kuuluivat Fordille, mutta ei tälle mallille. Osa illan omituisista kuvioista jäi selvittämättä ja lopussa lenteli vain villejä teorioita puolin ja toisin minun ja virkavallan välillä. 

Sellainen seikkailu tällä kertaa. Ja kyllä, hieman pelotti. Itseasiassa meinasi tulla paskahalvaus. Voisiko joku nyt kertoa, miksi aivot yrittävät viimeiseen asti selittää kaikkia asioita loogisesti, sittenkin vielä kun syytä siihen ei enää ole? 

-Pike